Kyseessä oli puolijumbo akustinen rautakielinen kitaravanhus, joka tuotiin meille "korjattavaksi". Kun yksi irronnut viritysnamiska oli paikoillaan, kielet kiristetty ja kitara soittokunnossa, se ajelehti asunnossa ympyrää ja päätyi makuuhuoneen nurkkaan. Sillä ei soitettu, koska kumpikaan meistä ei osannut soittaa.
Muutama vuosi takaperin innostuin kun kaverini lupasi antaa minulle kitaratunteja. Kevään ajan pyöräilin urhoollisesti toiselle puolelle kaupunkia kitaran kaula rinkasta sojottaen (puolijumboille ei ilmeisesti tehdä kantokoteloita) ja sormet syyhyten koitin harjoitella simppeleitä perusotteita. Koska luonteeltani en ole kovin kärsivällinen, turhautuminen iski nopeasti, kun haavekuvani sulosointuisesta musisoinnista ei toteutunutkaan. En koskaan oppinut soittamaan säveliä, vaan tyydyin tabulatuureihin.
Viime kesänä aloin taas vilkuilemaan makuuhuoneemme nurkkaa, jossa kitara keräsi pölyä ja päästi aina välillä surumielisen soinnun, kun joku epähuomiossa kompastui siihen. Kaivoin vanhat tabulatuurimerkinnät esiin ja vein kitaran muutamaksi viikoksi mökille intensiivikäyttöön. Siinä vaiheessa kun isäni alkoi näyttämään huolestuttavia merkkejä siitä, että hän tekee soittimesta seuraavat saunapuut, opin viimein soittamaan! Yhden kokonaisen kappaleen! En tosin mitenkään hyvin, eikä kukaan tunnistanut kappaletta, mutta silti.
Kesän jälkeen kitara pääsi tuttuun nurkkaansa, ja taas näin kevään kynnyksellä olen alkanut näppäilemään silloin tällöin. Nyt vakaana aikomuksena on oikeasti oppia soittamaan jotain. Naapurisovun tähden toivon, ettei siihen mene kovin kauaa aikaa.
