Aloitin tammikuussa Taekwon-Do:n. Olin kokeillut lajia joskus ammoisina aikoina Itävallassa, jossa isossa valoisassa salissa huudettiin ohjeita saksaksi ja liikkeitä koreaksi, yhtä hyvin meni perille molemmilla kielillä (eli ei). Kokeilusta jäi jotenkin hyvät fiilikset, täähän on kivaa.
Tästä muistosta inspiroituneena ilmoittauduin kurssille. Puhisin ja pihisin innosta ensimmäisellä tunnilla. Minusta tulisi armoton ninja, joka jakaisi oikeutta öisessä kaupungissa! Minä ja sidekickini KarvaKostaja puhdistettaisiin katuja öisin rikollisista jakaen oikeutta nyrkein ja kynsin ja tehtäisiin toimistohommia päivisin (KarvaKostaja nukkuisi kotona ja nauttisi välillä Mjauta, koska se pitää turkin kiiltävänä)
Ja olihan se kivaa. Kaksi kertaa viikossa kevään loppuun asti ei tuntunut mitenkään ylitsepääsemättömältä asialta. Sitten alkoi ahdistamaan alkuverryttelyt. Niissä tehtiin parin kanssa ja piti olla sosiaalinen. Sitten mentiin liikesarjoihin. Koordinaatio lakkasi toimimasta ja samalla meni motivaatio. Alkoi jälleen kerran armoton tekosyiden keksiminen "tänään on työvuoro, ei pysty" "tänään on ihan hirveesti tehtävää, pitäs nyppiä kulmakarvat ja kaikkee, ei pysty" ja syyllisyys. Ja suklaansyönti. Ne kulkee melko hyvin käsi kädessä.
Tänään repussa on mukana jo kolmatta viikkoa salivarustus ja katseessa siintää kuntopyörä ja soutulaite. Taekwon-doon en enää todennäköisesti mene. Taakka on vieritetty harteilta. Kotona saatan syödä hieman suklaata. Ensi syksynä sitten aloitan vaikka kuntonyrkkeilyn. Joku muu pitäköön sen aikaa kaupungin kadut puhtaana.
 | |||
| Tässä urhea sankari taistelee PahisPlanktonia vastaan. |
