Do re mi fa so la perkele

Kitaransoiton opetteluni karvas ja kivinen tie alkoi viitisen vuotta sitten, kun mieheke toi setänsä jäämistöistä kaivetun kitaran meille.

Kyseessä oli puolijumbo akustinen rautakielinen kitaravanhus, joka tuotiin meille "korjattavaksi". Kun yksi irronnut viritysnamiska oli paikoillaan, kielet kiristetty ja kitara soittokunnossa, se ajelehti asunnossa ympyrää ja päätyi makuuhuoneen nurkkaan. Sillä ei soitettu, koska kumpikaan meistä ei osannut soittaa.

 

Muutama vuosi takaperin innostuin kun kaverini lupasi antaa minulle kitaratunteja. Kevään ajan pyöräilin urhoollisesti toiselle puolelle kaupunkia kitaran kaula rinkasta sojottaen (puolijumboille ei ilmeisesti tehdä kantokoteloita) ja sormet syyhyten koitin harjoitella simppeleitä perusotteita. Koska luonteeltani en ole kovin kärsivällinen, turhautuminen iski nopeasti, kun haavekuvani sulosointuisesta musisoinnista ei toteutunutkaan. En koskaan oppinut soittamaan säveliä, vaan tyydyin tabulatuureihin.

Viime kesänä aloin taas vilkuilemaan makuuhuoneemme nurkkaa, jossa kitara keräsi pölyä ja päästi aina välillä surumielisen soinnun, kun joku epähuomiossa kompastui siihen. Kaivoin vanhat tabulatuurimerkinnät esiin ja vein kitaran muutamaksi viikoksi mökille intensiivikäyttöön. Siinä vaiheessa kun isäni alkoi näyttämään huolestuttavia merkkejä siitä, että hän tekee soittimesta seuraavat saunapuut, opin viimein soittamaan! Yhden kokonaisen kappaleen! En tosin mitenkään hyvin, eikä kukaan tunnistanut kappaletta, mutta silti.

Kesän jälkeen kitara pääsi tuttuun nurkkaansa, ja taas näin kevään kynnyksellä olen alkanut näppäilemään silloin tällöin. Nyt vakaana aikomuksena on oikeasti oppia soittamaan jotain. Naapurisovun tähden toivon, ettei siihen mene kovin kauaa aikaa.

Tulta ja savua

Joskus koulussakin pääsee tekemään jotain kivaa. Sammutusharjoituspäivään kuului erilaisten palojen sammuttamista peitteellä ja käsisammuttimilla. Käteen jäi käytännön harjoitusta, savulta haisevat haalarit ja nenästä tulevaa mustaa räkää. Nam.

 

 

 

Kuvat Tampereen Nirvassa sijaitsevalta pelastuharjoituskentältä.

What the chlorine water gave me

Harkitsin tässä muutama päivä sitten uimaan menoa.
En tietenkään tosissani, koska nyt on menossa pullamössöilykuukausi, jolloin jalat eivät tahdo kuljettaa muualle kuin sohvalta jääkaapille. Tammikuussa olin kuitenkin aloittanut jälleen kerran urhean yrityksen käydä kaksi kertaa viikossa pulikoimassa kloorivedessä, ja toivon innostuksen tarttuvan uudestaan maaliskuulla (katson helmikuun olevan menetetty).
Luin sarjakuvablogiavautumisen uimahallikäynneistä ja ajattelin itsekin purkaa tätä ihaninta ja kamalinta urheilumuotoa.

Tampereella asumisen huonoja puolia on se, että keskustassa asuvalle täällä on vain yksi järkevä vaihtoehto, ja se on komeasti nimetty Tampereen Uintikeskus eli Kalevan uimahalli.
Siellä näyttää tältä:

kuva: www.raitit.net

Ahdasta on, mutta sentään menee paremmin kuin Pyynikin uimahallilla, joka näytti viime vuonna tältä ja tänä vuonna toivottavasti joltain muulta:

kuva: www.yle.fi

Kalevan uimahallin hyvä puoli on se, että hitaiden uimareiden rata on tarkoitettu oikeasti hitaille uimareille. Siellä lilluu urheasti terminaalivaiheessa olevia mummoja, ja rata on vielä tehty leveämmiksi kuin perusuimareiden radat. Hitaammat saavat siis rauhassa kauhoa menemään.

Kuntouimarirata onkin sitten eri juttu: siellä uidaan väistellen edellä menevän kantapäitä, koitetaan olla potkimatta takana tulevaa pärstävärkkiin ja yritetään olla ajattelematta sitä hilseen ja rasvan määrää mikä silläkin hetkellä liukenee altaaseen ja jota kloorivesi ei yksinkertaisesti pysty desinfioimaan.
Kuntouimariradalla väistetään kiltisti reunaan kun setä kauhoo ohitse ja katsotaan huolestuneena, että eihän se nyt huku, kun sedän mursumainen puuskutus roiskii vettä naamalle.

Kuntouimariradan vieressä on lähes joka kerta harjoittelemassa tuleviin olympialaisiin tähtäävä junnujoukkue, jossa yleensä tyylinä on perhosuinti ja vettä kauhotaan sievismäisellä raivolla niin että se varmasti roiskuu ainakin viiden metrin päähän ja huuhtelee kuntouimariradalla räpistelevän silmämunat.
Kun poistuu altaasta puolisokeana silmiään räpytellen ja naama mustelmilla, ajattelee vain yhtä asiaa: saunaa. Mukavaa lämmintä saunaa.

Saunassa onkin mukavaa, koska kaikkihan haluavat istua huoneenlämpöisessä puukopperossa, jossa ei saa heitää löylyä, koska muuten luodaan paheksuvia katseita ja voivotellaan, että "onpa täällä kuuma!".
Viimein sitä luovuttaa ja siirtyy suihkun puolelle, jossa joku jo kymmenvuotias miespuolen edustaja katselee suu ammottaen suihkuhetkeäsi.

Kaikesta tästä yhteenvetona voi sanoa, että vain hullu menee yleiseen uimahalliin. Minä olen yksi niistä hulluista, koska jos pääsee yli jalkasienistä, tungusta, keltaisesta vedestä ja kiljuvista lapsista, on uinti yksinekertaisesti mukavaa.
Uinnin jälkeinen euforinen olo on korvaamaton, mikään muu urheilusuoritus ei tarjoa sellaista tunnetta. Uinti kasvattaa myös itsehillintää ja taudinsietokykyä.

Suosittelenkin kaikille lempeistä urheilulajeista kiinnostuneille uintia. Ja toivon kesästä tulevan lämpimän ja sinilevän olevan vähäistä.

Keveyden sietämätön olemus

Opiskelussa on se huono puoli, että yllättäen edessäsi voi olla viikon loma.
Siis viikko ilman mitään tekemistä! Mahtavaa, nyt voin hoitaa loppuun kuvitustyön, tehdä keskeneräiset koulutehtävät, siivota, ommella, lenkkeillä, lukea ja katsoa suuria venäläisiä klassikkoteoksia!

Tämän kaiken sijaan en tehnyt mitään. Päivät valuvat sormista kuin kuola suupielestä tuijottaessani amerikkalaisia saippuasarjoja, syödessäni suklaata ja valmisruokaa, päivittäessä blogia tai vain haahuilemalla Youtubessa katsomassa samaa kissavideota uudestaan ja uudestaan.

Loppujen lopuksi luin kolme sivua kirjaa, join lukemattomia kuppeja kaakaota, tein pahaa keittoa, jonka mies söi mukisematta, lainasin leffoja kirjastosta, palautin leffoja kirjastoon, rapsutin kissaa. 

Kävin myös kolmeen ulkovaatekertaan toppautuneena "lenkillä", mikä tarkoitti lyllertämistä lähipuistoon ja takaisin kotiin. 

Tämä viikko on ollut monella lailla omituinen. Kun koulu ei velvoita, on kovin vaikeaa keksiä tekosyitä sille, miksi ei tekisi keskeneräisiä asioista. Ennen on voinut päivän jälkeen tyytyväisenä lösähtää sohvalle ja todeta, että on päivän velvollisuutensa hoitanut, enää ei tarvitse tehdä mitään. Viikonloppuna sitten. 

Olen todennäköisesti tämän viikon jälkeen stressaantuneempi kuin ennen, koska minua painaa valtava syyllisyys ja karu todellisuus: on perjantai, enkä ole saanut koko viikkona aikaiseksi mitään, mitä piti.

Paitsi tämän piirroksen:

Ik hou van je, Antwerpen

Je t'aime, Anvers.
En olisi näkemättä uskonut, jos joku olisi väittänyt Antwerpenin olevan kaunis kaupunki. Lisäksi se on kaupunki, josta on helppo pitää.
Ennen reissua ystävän vaihto-opiskelukaupunkiin olin yhdistänyt Antwerpenin jostain syystä lasketteluun. Kartalla se sijaitsi jossainpäin Hollantia, kunnes minulle viimeistään lentokentällä selvisi, että olemme menossa Belgiaan. Köh.
Antwerpen on vähän kuin Belgian Tampere. Se on asukasluvultaan Helsingin luokkaa, mutta ihmisiä ei ole tungokseen asti (paitsi pääostoskadulla, mutta niin on aina). Ruoka on herkullista ja sitä on riittävästi. Kaupungissa on luonnetta, mitä ei voi sanoa nykyisestä pääkaupungista Brysselistä.
Siellä oli pissivä poika ja kolossaalisia toimistotaloja.

Ja tämä jäi mieleen Brysselistä:

Elämän pienet yhteneväisyydet

Olen löytänyt (ilmeisesti myöhässä, kuten aina) hienon brittiläisen humppayhtyeen nimeltä Mumford & Sons. Pojat soittavat iloista folkkirokkia (?) ja muutaman vuoden takainen viisu Little Lion Man raikasi ahkerasti ainakin radiossa. Muistan kuulleeni kyseistä kappaletta, mutta en silloin noteerannut yhtyettä tarkemmin. Joku jopa linkitti yhtyeen toisen kappaleen sosiaalisen median sivustolle, mutta yhden kuuntelukerran jälkeen videoita keräävä sivusto taisi kaatua. 

Asiaan päästäkseni yhtye pulpahti jälleen elämääni tämän vuoden tammikuussa. Olimme vierailulla ystävämme luona Antwerpenissa ja juomapainotteiseen tarjoiluun erikoistuneessa kiinteistössä Little Lion Man soi juuri ennen sulkemista. 

En tosin silloin tiennyt, että kyseessä on yhtye Mumford & Sons ja että kappale on edellämainittu, joten haparoivin sormin kirjoitin veisun pätkän muistiin. Kotomaahan palatessa kirjoitin veisun osia tiedonhakusivustoon ja kas, yhtye ja kappale löytyivät!

Mutta jännitystarina ei pääty vielä tähän. Kuuntelin myös Cave-nimisen kappaleen, josta pidin kovasti. 

Kappaleessa oli jotain tuttua ja turvallista, ja pähkin hetken, ennenkuin keksin mistä Cave-kappaleen  alku on saanut kaikuja. 

Vanha kunnon Samuli! Tuo taiteen monilahjakkuus, jota ilman tämäkin maa olisi jäänyt vaille...no, jäänyt vaille jotakin.
Ja koska tämä yhteneväisyys on minun homeiseen sävelkorvaani niin ilmiselvä, en tiedä pystynkö koskaan enään katsomaan Mumfordia ja hänen poikiaan silmiin. Toisaalta on mahtavaa, että kaksi näin erilaista kappaletta on saatu aikaiseksi näin samankaltaisesta sävelestä. Tiedän, etteivät tällaiset "yhteneväisyydet" ole harvinaisia musiikkimaailmassa. Tuskin edes teatterin ja kirjallisuudenkaan aloilla.

Hienoa on minusta on se, että toinen kappale on tuonut minulle musiikillista iloa ja auttanut selviämään toisen kappaleen aiheuttamista traumoista.

ABBAn sanoin, "thank you for the music."

Hui!veja

Kuvat Museokeskus Vapriikista.